Mielensäpahoittajapotilas viisastuu
En siis ikimaailmassa kuvitellut, että minä, sairaan hyvä potilas, joka ymmärtää kauppaa ja merenkulkua, tekisi jonain päivänä kirjallisen valituksen. Tai tarkemmin sanoen, vain muistutuksen, se ei aiheuta yhtä paljon työtä ja päänvaivaa valituksen kohteessa. Olenhan sitä mieltä, että terveydenhuollossa pitää keskittyä potilaiden hoitamiseen eikä paperien kääntelyyn.
Minua siis hävettää hieman. Varsinkin kun luin uudestaan muistutukseni. Siinä on ainakin 10 kirjoitusvirhettä. Kopioin sen Wordiin ja oikolukuohjelma paljasti armottomasti luki- ja näköhäiriön. Muistutuslomakkeessa on vähän tilaa, eikä fonttia voi suurentaa eikä siinä ole oikolukua. Tässä viiden pisteen vihje, kannattaa tarkistaa etukäteen. Nyt ne tietysti siellä HUS:issä ajattelee, että onpa tietokirjailija ollut maistissa kun ei huomaa oikeinkirjoitusvirheitään.
Potilas tuntee olonsa turvattomaksi silloin, kun häntä ei kohdella ihmisenä vaan tavarana. Ihmisenä olemiseen kuuluu nimeltä kutsuminen ja esittäytyminen. Olen monta kertaa kaivannut 1950-luvun kunnansairaalasta sitä, että työntekijän toimenkuvan saattoi päätellä puvusta, apuhoitajilla oli valko-keltaruutuinen mekko, laitosapulaisella punavalkoruutuinen, sairaanhoitajalla täysvalkoinen ja lääkärillä lääkärintakki. Vahtimestareita ja turvamiehiä ei silloin tarvittukaan. Nykyisin valkotakkeja sairaalassa näkee joskus lääkäreillä mutta poikkeuksetta potilaskuljettajilla (onko oikea titteli?), henkilöillä, jotka kuljettavat potilaita sängyissä tai pyörätuoleissa tutkimuksiin.
Viimeksi tutkimuksessa tunsin oloni pelokkaaksi. En tiennyt, keiden kanssa asioin. Jostain syystä sairaaloissa on käytäntö, että laitteita käyttävät ihmiset, olivatpa he sitten lääkäreitä tai keitä tahansa dehumanisaatioprosessin läpikäyneitä. Hämärässä ultraäänihuoneessakaan ei puhuta mitään, sanotaan vaan ylävatsa paljaaksi. Voisi se koneenkäyttäjä sanoa: "Päivää, olen lääkäri Virtanen (tai ehkä mieluummin vielä röntgenlääkäri) ja nyt ultrataan ylävatsa."
Hiljaisuus on on aika painostavaa. Kirjassani on ihan lukukin Puhuva röntgenlääkäri. Nyt kun potilastiedot ovat potilaan saatavissa muutenkin, tuollainen mykkä syynäys on potilasta esineellistävää. Tämä johtunee marssijärjestyksestä, vasta se hoitava lääkäri saa potilaalle kertoa ylipäänsä yhtään mitään. Mutta oli se niin mukavaa, kun puhuva lääkäri sanoi, ei ole sappikiviä, munuaiset näyttävät olevan kunnossa jne.
Jos tervehtiessä ei synny luontevaa puhekontaktia, ei sitä sitten tule myöhemminkään. Potilas myötämykistyy ja sitten lähettää postia perässä. Jos jotain menee pieleen, potilas uskaltaa heti sanoa ja asia voidaan korjata siltä istumalta. On joskus käynyt niinkin, että lääkäri omasta mielestään oli jättänyt jotain tärkeää huomaamatta ja kovasti pahoitteli. Minun piti ihan lohdutella ettei käynyt yhtään kuinkaan.
Potilaat siis ymmärtävät lähes mitä tahansa, jos heille ollaan ystävällisiä. Siksi olen äimistynyt kun valituksia käsittelevä hallintolääkäri sanoo vain yhden valituksen kymmenestä johtuvan potilaan mielen pahoittumisesta. Ei se niin mene. Tuomas Kyrö kirjoittaa iloisesti Mielensäpahoittajista. Suomalainen potilas ei kirjoita mielensäpahoittamiesta. Mielensä pahoittaminen on sysäys, joka saa hänet tarttumaan kynään tai näppikseen. Ja kun mieli on tarpeeksi pahoittunut, potilas keksii aina monipolvisesta hoitoketjusta jotain viallista.
Koska olen kirjoittanut potilasvalituksista ja potilasasioista, olen jututtanut en satoja, mutta varmasti kymmeniä valituksia tehneitä. En ole vielä tavannut ketään, jonka valituksen taustalla ei olisi ollut mielenpahoittaminen tai vähätellyksi tuleminen. On vain niin, että kirjailijalle kerrotaan tunteista. Valituksissa pitäydytään kapulakielessä.
Siksi on oikeastaan hyvä asia, että tuli nyt paneuduttua tähän asiaan ihan kantapään tai tarkemmin ruokatorven kauttaa - gut feelings. Vahingosta viisastuu.
Sitten on asia erikseen valitukset, joilla haetaan jotain taloudellista etua, vakuutus- tai vahingonkorvausta.
#potilas #valitus #mielensäpahoittaja
Minua siis hävettää hieman. Varsinkin kun luin uudestaan muistutukseni. Siinä on ainakin 10 kirjoitusvirhettä. Kopioin sen Wordiin ja oikolukuohjelma paljasti armottomasti luki- ja näköhäiriön. Muistutuslomakkeessa on vähän tilaa, eikä fonttia voi suurentaa eikä siinä ole oikolukua. Tässä viiden pisteen vihje, kannattaa tarkistaa etukäteen. Nyt ne tietysti siellä HUS:issä ajattelee, että onpa tietokirjailija ollut maistissa kun ei huomaa oikeinkirjoitusvirheitään.
Potilas tuntee olonsa turvattomaksi silloin, kun häntä ei kohdella ihmisenä vaan tavarana. Ihmisenä olemiseen kuuluu nimeltä kutsuminen ja esittäytyminen. Olen monta kertaa kaivannut 1950-luvun kunnansairaalasta sitä, että työntekijän toimenkuvan saattoi päätellä puvusta, apuhoitajilla oli valko-keltaruutuinen mekko, laitosapulaisella punavalkoruutuinen, sairaanhoitajalla täysvalkoinen ja lääkärillä lääkärintakki. Vahtimestareita ja turvamiehiä ei silloin tarvittukaan. Nykyisin valkotakkeja sairaalassa näkee joskus lääkäreillä mutta poikkeuksetta potilaskuljettajilla (onko oikea titteli?), henkilöillä, jotka kuljettavat potilaita sängyissä tai pyörätuoleissa tutkimuksiin.
Viimeksi tutkimuksessa tunsin oloni pelokkaaksi. En tiennyt, keiden kanssa asioin. Jostain syystä sairaaloissa on käytäntö, että laitteita käyttävät ihmiset, olivatpa he sitten lääkäreitä tai keitä tahansa dehumanisaatioprosessin läpikäyneitä. Hämärässä ultraäänihuoneessakaan ei puhuta mitään, sanotaan vaan ylävatsa paljaaksi. Voisi se koneenkäyttäjä sanoa: "Päivää, olen lääkäri Virtanen (tai ehkä mieluummin vielä röntgenlääkäri) ja nyt ultrataan ylävatsa."
Hiljaisuus on on aika painostavaa. Kirjassani on ihan lukukin Puhuva röntgenlääkäri. Nyt kun potilastiedot ovat potilaan saatavissa muutenkin, tuollainen mykkä syynäys on potilasta esineellistävää. Tämä johtunee marssijärjestyksestä, vasta se hoitava lääkäri saa potilaalle kertoa ylipäänsä yhtään mitään. Mutta oli se niin mukavaa, kun puhuva lääkäri sanoi, ei ole sappikiviä, munuaiset näyttävät olevan kunnossa jne.
Jos tervehtiessä ei synny luontevaa puhekontaktia, ei sitä sitten tule myöhemminkään. Potilas myötämykistyy ja sitten lähettää postia perässä. Jos jotain menee pieleen, potilas uskaltaa heti sanoa ja asia voidaan korjata siltä istumalta. On joskus käynyt niinkin, että lääkäri omasta mielestään oli jättänyt jotain tärkeää huomaamatta ja kovasti pahoitteli. Minun piti ihan lohdutella ettei käynyt yhtään kuinkaan.
Potilaat siis ymmärtävät lähes mitä tahansa, jos heille ollaan ystävällisiä. Siksi olen äimistynyt kun valituksia käsittelevä hallintolääkäri sanoo vain yhden valituksen kymmenestä johtuvan potilaan mielen pahoittumisesta. Ei se niin mene. Tuomas Kyrö kirjoittaa iloisesti Mielensäpahoittajista. Suomalainen potilas ei kirjoita mielensäpahoittamiesta. Mielensä pahoittaminen on sysäys, joka saa hänet tarttumaan kynään tai näppikseen. Ja kun mieli on tarpeeksi pahoittunut, potilas keksii aina monipolvisesta hoitoketjusta jotain viallista.
Koska olen kirjoittanut potilasvalituksista ja potilasasioista, olen jututtanut en satoja, mutta varmasti kymmeniä valituksia tehneitä. En ole vielä tavannut ketään, jonka valituksen taustalla ei olisi ollut mielenpahoittaminen tai vähätellyksi tuleminen. On vain niin, että kirjailijalle kerrotaan tunteista. Valituksissa pitäydytään kapulakielessä.
Siksi on oikeastaan hyvä asia, että tuli nyt paneuduttua tähän asiaan ihan kantapään tai tarkemmin ruokatorven kauttaa - gut feelings. Vahingosta viisastuu.
Sitten on asia erikseen valitukset, joilla haetaan jotain taloudellista etua, vakuutus- tai vahingonkorvausta.
#potilas #valitus #mielensäpahoittaja
Kommentit