Sairaan hyvä omainen?
Taas kerran tuli toivomus vielä yhdestä kirjasta: "Kirjoita Sairaan hyvä omainen, Kyllä potilaiden kanssa pärjää, mutta ei omaisten".
Parin päivän sisään olen kuunnellut puolen tusinaa kuolemantarinaa. On hyviä tarinoita: "Jumalan kiitos, pääsi pois". Kun potilas vielä viisi vuotta sitten pystyi puhumaan, hän oli ilmaissut toiveensa selvästi. Mutta eipä sitä oltu tarpeeksi tarkkaan merkitty potilasasiakirjoihin. Pari kertaa toive oli jo lähellä toteutua, mutta jostain oli sattunut päivystysvuoroon kiertävä keikkalääkäri, joka oli aloittanut antibioottitipan. Tämähän on lääkärille turvallista, harvemmin valitetaan siitä, ettei potilas kuollutkaan. Hoitamiseen liittyy vähemmän riskejä ikävistä seuraamuksista.
Ja toisessa tarinassa taas oli päädytty syövässä saattohoitoon ja omaisen mielestä olisi pitänyt keuhkokuume hoitaa ja niinpä on menossa valitukset kaikkiin instansseihin. Eutanasiasta puhutaan teoriassa, etäisenä, uskonnollisena, lääketieteellisenä tai filosofisena kysymyksenä. Entä jos syöpä olisi ehtinyt tekemään paljon kipeitä etäpesäkkeitä, olisiko keuhkokuume otettu vastaan toisin?
Omaisuus eli omaisena oleminen sekoittuu toki omaisuuteenkin. Joskus omaisen omaisuus on pääasiassa. Silloin kuolemalla on enemmän kiirettä. Julkisuudessa näkyy entistä useammin hyvän omaisen roolimalli, joka vahtii, tarkastaa, vaatii, moittii ja valittaa. Hyvä omainen on voinut kirjelmöidä moneen osoitteeseen, mutta harvoilla käynneillään hän ei ole ehtinyt pitää omaista kädestä saati sitten poskea silittää. Omaisrakkauden ilmiasu on monimuotoista.
Kuolema ja sairaus tulee yhtä yllättäen ja pyytämättä kuin Jäätteenmäen faksit. Omaisen kertoma kuolemantarina heijastaa omaisen ja potilaan keskinäistä tunnesidettä, johon kuuluu myös muita sävyjä kuin pyyteetöntä ja seesteistä rakkautta. Siksi sairaan hyvä omainen on sovinnossa omien tunteidensa kanssa. Suru voi olla myös kaunista. Joskus surussa on kiitollisuutta monista yhteisistä vuosista.
Ja tietysti - kukin kohdallaan valmistautuu olemaan hyvä omainen - se hoidettava potilasomainen - tekemällä hoitotahtonsa ja järjestämällä paperinsa ja edunvalvontansa niin selkeästi, ettei joudu olemaan huono omainen. Huono omainen on se, joka ei itse ole rohjennut ajatella elämänsä viimeisten ehtookellojen sointia.
Sairaan hyvä omainen voisi olla tarpeellinen teos. Asiaa voisi pohtia niin potilaan, omaisen, hoitajan, lääkärin, papin, kuin tuomarinkin näkökulmasta. Se on myös perustavaa laatua oleva ihmisoikeuskysymys. Pitää nyt jäädä miettimään.
Parin päivän sisään olen kuunnellut puolen tusinaa kuolemantarinaa. On hyviä tarinoita: "Jumalan kiitos, pääsi pois". Kun potilas vielä viisi vuotta sitten pystyi puhumaan, hän oli ilmaissut toiveensa selvästi. Mutta eipä sitä oltu tarpeeksi tarkkaan merkitty potilasasiakirjoihin. Pari kertaa toive oli jo lähellä toteutua, mutta jostain oli sattunut päivystysvuoroon kiertävä keikkalääkäri, joka oli aloittanut antibioottitipan. Tämähän on lääkärille turvallista, harvemmin valitetaan siitä, ettei potilas kuollutkaan. Hoitamiseen liittyy vähemmän riskejä ikävistä seuraamuksista.
Ja toisessa tarinassa taas oli päädytty syövässä saattohoitoon ja omaisen mielestä olisi pitänyt keuhkokuume hoitaa ja niinpä on menossa valitukset kaikkiin instansseihin. Eutanasiasta puhutaan teoriassa, etäisenä, uskonnollisena, lääketieteellisenä tai filosofisena kysymyksenä. Entä jos syöpä olisi ehtinyt tekemään paljon kipeitä etäpesäkkeitä, olisiko keuhkokuume otettu vastaan toisin?
Omaisuus eli omaisena oleminen sekoittuu toki omaisuuteenkin. Joskus omaisen omaisuus on pääasiassa. Silloin kuolemalla on enemmän kiirettä. Julkisuudessa näkyy entistä useammin hyvän omaisen roolimalli, joka vahtii, tarkastaa, vaatii, moittii ja valittaa. Hyvä omainen on voinut kirjelmöidä moneen osoitteeseen, mutta harvoilla käynneillään hän ei ole ehtinyt pitää omaista kädestä saati sitten poskea silittää. Omaisrakkauden ilmiasu on monimuotoista.
Kuolema ja sairaus tulee yhtä yllättäen ja pyytämättä kuin Jäätteenmäen faksit. Omaisen kertoma kuolemantarina heijastaa omaisen ja potilaan keskinäistä tunnesidettä, johon kuuluu myös muita sävyjä kuin pyyteetöntä ja seesteistä rakkautta. Siksi sairaan hyvä omainen on sovinnossa omien tunteidensa kanssa. Suru voi olla myös kaunista. Joskus surussa on kiitollisuutta monista yhteisistä vuosista.
Ja tietysti - kukin kohdallaan valmistautuu olemaan hyvä omainen - se hoidettava potilasomainen - tekemällä hoitotahtonsa ja järjestämällä paperinsa ja edunvalvontansa niin selkeästi, ettei joudu olemaan huono omainen. Huono omainen on se, joka ei itse ole rohjennut ajatella elämänsä viimeisten ehtookellojen sointia.
Sairaan hyvä omainen voisi olla tarpeellinen teos. Asiaa voisi pohtia niin potilaan, omaisen, hoitajan, lääkärin, papin, kuin tuomarinkin näkökulmasta. Se on myös perustavaa laatua oleva ihmisoikeuskysymys. Pitää nyt jäädä miettimään.
Kommentit