Muistisairaus - rankka ja vaiettu diagnoosi

Olin Muistiliiton konferenssissa puhumassa. Paasitornissa, taisi olla sama sali, missä demarit viettävät vaalivalvojaisiaan. Paperilla kirjoitettu puhe oli valmiina, päivän muita esityksiä kuunneltuani vedin hihasta ihan uuden puheen - omasta päästäni siis.
Kyllä, muistisairaudet on kansantauti, sinänsä eivät lisäänny, mutta kun eletään tarpeeksi vanhoiksi, niin alkaa sitten olla jo vähintään joka kolmannella.

Ministeri Juha Rehula aloitti, vankkaa Kepu-agendaa.  Etenkin hän painotti, että tietokoneita ei ole eikä tule kaikille ja digitalisaatiosta ei tuntunut tykkäävän ollenkaan.  Muistutan nyt vaan, että Inkeri-äiti oli 86 saadessaan ensimmäisen tietokoneensa.  Ei hän sillä mitään ihmejuttuja harrasta, mutta on silti Skype-yhteydessä lapsiin ja lapsenlapsenlapsiin ja lapsenlapsenlapsiin ympäri maailmaa.

Eri puolilla Suomea on tehty monenlaisia hankkeita, projekteja, pilotteja.  Niitä on aloitettu ja lopetettu ja joitakin jatkettu. On eurooppalaista, kansainvälistä ja kansallista muististrategiaa. Kaikenlaista vekkulia viriketoimintaa, muistelua ja askartelua on muistisairaille ja heidän omaisilleen. Hyvä tietysti niinkin.

Minullahan ei ole (ainakaan vielä) ole Alzheimerin tautia. Jo kauan sitten todettiin laajoissa neuropsykologisissa testeissä, että muistissa on paljonkin vikaa.  Olen siis tutkitusti tyhmä. Silloin toki ei tiedetty, että tauti menee hieman remissioonkin ja sinnillä ja kovalla työllä voi mitenkuten pärjätä huonon muistin kanssa, jopa kirjoja kirjoittaa. Surutyö oli tehtävä ensiksi.


Muistan elävästi, miltä tuntui kun kuulin muistitestien tuloksista.  Suvusssa on riittävästi Alzheimeria, että tiedän varsin hyvin, millainen on lopputulema. Pelkäsin, pelkäsin niin perhanasti. Sanotaan, että masennus aiheuttaa dementiaa. Toisaalta, eikö mieleltään terveen ihmisen pidäkin surra ja ahdistua, kun huomaa muistitoimintojensa vakavasti heikenneen?  Vanhuksen masennus voikin olla merkki hyvästä mielenterveydestä.

Varsinkin siinä vaiheessa, kun oireisto on edennyt niin pitkälle, että tulee virallinen diagnoosi on kriittinen aika. Puheeni jälkeen (sain toki niin paljon kiitoksia, että ihan ylpistyn) moni muistihoitaja tuli juttelemaan. Diagnoosin saaneelle kirjoitettaan ehkä lääkkeitä, jotka saattavat hidastaa mutta eivät toki muuta taudin kulkua. Saatetaan ehdotaa muistikerhoa, jossa voi askarrella vessapaperirullista joulutonttuja tai muuta kivaa virikettä on tarjolla.

Kaikenlaisten järkytysten varalle on tarjolla kriisiterapiaa. Syöpädiagnoosin saaneille on tietääkseni hoitopolku, jossa kohdataan myös pelko ja ahdistus.  Yhtään syöpää väheksymättä. se on kova paikka, joka ei vielä ole osunut kohdalleni - siitä voi parantua.  Sen sijaan Alzheimerin taudissa ei ihmeparantumisia ole nähty.  Korkeintaan diagnoosi on ollut väärä.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Laboratoriotulokset - voiko niihin luottaa?

Potilas vertaili Helsingin yksityiset lääkärikeskukset

Kumma tauti ja kummat oireet