DNR, nenämahaletku ja hoitajamitoitukset

"Vanhusten kohtelu saa moitteita", otsikoi Helsingin Sanomat taas maanantaina 19.1.  Vuoden vaihteen jälkeen  Hesari on kyllä kirjoittanut hyviä juttuja edunvalvontavaltuutuksesta, jonka puute aiheuttaa monenlaista sotkua ja väärinkäsitystä mutta myös vanhusten taloudellisista hyväksikäyttöä. 

Potilaan omaiset olivat kannelleet "iäkkäälle hyvin sairaalle potilaalle asetettiin nenämahaletku ravintoliuosta varten".  Iäkäs ja hyvin sairas potilas oli kuolllut nenänmahaletkun komplikaatioihin.

Vanhempieni ikäpolvi on 90-vuotiaita, tunnen muutaman Helsingistä, mutta varsin monia Lapista ja muualtakin Suomesta. Koska olen kirjoittanut hoitotahdosta, vanhukset mielellään juttelevat aiheesta. Loppuvaiheen hoitoon liittyvistä asioista vanha ihminen ei näköjään voi puhua muuta kuin kirjailijan kanssa.  Omat lapset eivät kestä ajatusta äidin tai isän kuolemasta.  Etenkään lääkärilleen ei kuulemma voi puhua yhtään. Ei kai halua tai ehdi kuunnella.  Ja koska ei puhuta, ei tule merkintöjä potilasasiakirjoihin.

Poikkeuksetta kaikki vanhat ihmiset ovat sanoneet, että eivät pelkää kuolemaa, pelkäävät pitkää laitoshoitoa, letkuruokintaa ja dementiaa. Lehtitietojen mukaan myös DNR - ei elvytetä -merkintä on lisätty potilaan papereihin ilman lupaa. Kenen lupaa?  Omaisten, vai potilaan joka ei enää pysty ilmaisemaan tahtoaan.

Missä olosuhteissa "iäkkäälle ja hyvin sairaalle potilaalle" ylipäänsä asetetaan nenämahaletku. Olin Meilahdessa kun viereisen pedin iäkkäälle (ainakin 85 v.) hyvin sairaalle (iso aivoverenvuoto) potilaalle asetettiin nenämahaletku.  Kahdesti potilas itse repi nenämahaletkun pois.  Sitten hänen kätensä sidottiin sängynlaitoihin. Muuten potilas oli ihan levollinen, puhumaan ei pystynyt, mutta näytti ymmärtävän mitä hänelle puhuttiin.

Kanta.fi -tiedostoihin on kai  mahdollista joskus tulevaisuudessa liittää hoitotahtonsa.  Saattohoitoa on kai viime vuosina lisätty.  Se lienee tarkoitettu lähinnä syöpää tai muuta vaikeita kipuja aiheuttavia tauteja varten, jossa kivunlievityksellä on suuri merkitys ja potilaat ovat täydessä ymmärryksessä.
Mekaanista ajattelua edustaa hoitajamitoituksen 0.5 tai 0.7. On ihan sama millaisen kokoinen prosentti ihmistä istuu kansliassa, kyse on siitä murto-osasta, joka ehtii hoidettavaansa kuulemaan.


Entäs sitten nämä liki satavuotiaat, jotka siivotaan palveluasumisesta sairaalaan kuolemaa tekemään, ehkä luvallisesti tai ilman lupaa elvytettäviksi ja letkutettaviksi. Kiireisen päivystysyksikön käytäville peloissaan odottelemaan.  Sitten omaiset syyllisyydentunnoissaan osoittavat huolenpitoaan tekemällä kuoleman jälkeen kanteluja Valviraan ja vaikka minne.  Ja lehtiä lukeva saa käsityksen, että kaikki menee oikein silloin, kun osataan pirteästi kannella.

On asioista, joista pitäisi osata puhua silloin kuin on täydessä ymmärryksessä.  Mutta on myös ehdittävä kuulemaan, kun joku haluaa puhua.

Kuva on yksityiskohta pariisislaiskukkakaupassa tekeillä olleesta hautaseppeleestä. Valviralle kantelun sijasta suruaan voi ilmaista myös näin.

Kommentit

pampula_ sanoi…
Hyvä kirjoitus. Itse työskentelen tehostetussa palveluasumisessa, ja me yritetään aina tehdä DNR- päätökset ja hoitotahdot yhteisymmärryksessä lääkärin, omaisen ja asukkaan kanssa. Valitettavasti kuitenkin osan kohdalla sitä asukkaan omaa tahtoa ei kuitenkaan päästä enää (luotettavasti) kuulemaan, ja täytyy luottaa siihen että omainen tuntee läheisensä. Tosiasia on myös se, että mikäli kirjattua hoitotahtoa ei ole, pitää henkilön eteen tehdä ns. kaikkensa - juurikin vaikkapa asettaa se nenämahaletku (ulkomailta muistuu mieleeni tapaus, jossa hoitajat tiesivät etukäteen sen asettamisen olevan turhaa ja aiheuttavan vain ylimääräistä kärsimystä - mutta eivätpä lääkärit hoitajia kuunnelleet).

Joskus on myös lääkäreitä, jotka eivät esim. DNR -päätöstä suostu tekemään, vaikka hoitajana näkisi että se tarvitaan. Ikävämpiä kuitenkin on ne tapaukset, joissa lääkäri - kirjaimellisesti tai kuvainnollisesti - repii hoitotahdon ja kävelee sen yli. Tai jos hoitotahtoa ei ole, ja omaiset vaativat suunnilleen väkisin elossa pitämistä vaikka elämä ei ole enää ”kovin kummoista” (toinen ei pysty kommunikoimaan muiden kanssa _millään_ muotoa eikä oikeastaan edes istumaan, mutta ravinneliuos pitää hengissä).

Onneksi meillä on hyvä lääkäri, ja aika monelle hoitotahto ja joskus myös DNR on tehty jo kotihoidossa, kun asukas on vielä pystynyt siihen vaikuttamaan.

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Potilas vertaili Helsingin yksityiset lääkärikeskukset

Olenko ultraharvinainen?

Operaatio ilman ennakkovaroitusta