Sairaan hyvä potilas

Kylpyhuoneen kaappiin katsomalla voi helposti päätellä ihmisen iän, terveydentilan ja luonteenlaadun. Nuorena kaapissa oli meikkejä, hajuvesiä, kynsilakkoja, hammasharja, Alka-Selzeriä kankkusen varalle ja Clotamia kuukautiskipuihin.  Niillä mentiin liki 50-vuotiaaksi. Kuudenkympin ja kuoleman välillä kosmetiikka väistyy lääkkeiden alta. Lääkepakkaukset ovat pieniä ja menevät helposti sekaisin. Jos kipeänä keskellä yötä tarvitsee jotain lääkettä, etsiskely ei ilahduta yhtään.  Siksi olen kehittänyt tämän liki täydellinen loogisen järjestelmän.  Siinä on vielä sekin hyvä puoli, että puolisokin voi sieltä jotain löytää. Kun tulee vielä vanhemmaksi ja muisti sekä näkö yhä huonommaksi, dementiasaneeraus on puoliksi tehty. 1. On opeteltava rutiini päivittäin käytettävien tarpeellisten lääkkeiden muistamiseksi.  Siksi niille paras paikka on hammasharjan vieressä.  Ei tarvitse muistella, onko lääkkeet otettu kun ottaa ne aina hampaanpesun yhteyedessä. Sitten onkin ...

eTerveys-keskustelussa lapsi on menossa pesuveden mukana. On kehitetty teknologiaa, appseja, laitteita, ohjelmistoja, älyvaatteita ja älylattioita. Mitä on saatu aikaan: merkittävin muutos on lisääntynyt silppudata, valtava terveystietoheinäsuova, josta ei neulaa löydy. Heinäsuovaan hukkuu niin lääkärin kuin hoitajan aika. Pahimmassa tapauksessa potilaskin hukkuu sinne. Miten tämä kaikki lisääntynyt äly, tekniikka, mittaukset ja kuvantaminen vaikuttaa hoitosuhteen tärkeimpään kohtaan: potilaan ja lääkärin kohtaamiseen? Olenhan innolla julistanut eTerveyden hyviä sovelluksia ja innolla ottanut käyttöön eReseptin ja monta muuta pikku asiaa. Olen nyt parin viikon sisään tavannut toistakymmentä lääkäriä ja vielä useampia hoitajia. Kaikesta teknologiasta huolimatta tai ehkä juuri sen vuoksi korostuu vanha totuus: Lääkäri joskus parantaa, usein lievittää mutta aina lohduttaa. Miten totta tuo onkaan!  Kipeänä taantuu ja asennoituu lääkäriin sanomisiin lapsekkaasti tunnesyrjä edellä...

Kivun kanssa elämistä voi ehkä opetella tai sitten ei. Viimeksi olisi ollut taas tarpeen päivystävä psykiatri kirjoittamaan hullun paperit.  Olin Meikun päivystyksessä niin kipeä, että en jaksanut.  Siellä oli infernaalinen ruuhka ja olin 13 tuntia siellä jo ollut, kun puolelta öin toki ystävällinen ja viisas lääkäri sanoi, että nyt sitten taas aloitetaan alusta, otetaan labrat ja vaihdetaan toiselle lääkärille.  Minähän olin pillahtaa itkuun ja lähdin kotiin. Juuri niinhän ei sovi tehdä.  Toisaalta, jos olisin pillahtanut itkuun, olisi tullut se päivystävä psykiatri ja arvioinut masentuneeksi. Kotona sitten olin jo epätoivoissani. Jos nimittäin kesken kaiken lähtee sairaalasta pois, sinne ei sitten niin vaan mennäkään takaisin. Asioilla on tapana järjestyä ja jos on neljännesvuosisadan hoitosuhde takana, uskaltaa kysyä neuvoa - varovasti sähköpostilla.  Eikä aikaakaan kun sain ystävällisen puhelun. Asiat lähtivätkin järjestymään.  Käsittämätöntä onkin, m...

Henning Mankell kirjoittaa syövästään Helsingin Sanomieen kulttuurisivuilla Sunnuntai-osiossa.  Eikö olekin mielenkiintoista, että kirjailijan sairaus muodostuu välittömästi kulttuuriksi. Myös Kari Hotakaisen kolarista toipuminen muuttui kirjaksi. Kirjailijat tarkkailevat tunteita hoitosuhteessa.  Niinhän tekevät tavallisemmatkin potilaat.  Heidän tunteitaan vain ei ehkä legitimoida samalla tavoin.  Onhan myös niin, että kirjoittaessa voi pohtia rauhassa ja analyyyttisemmin. Vaihtuvien lääkäreiden sijasta Mankell oli tavannut jo kolmatta kertaa saman lääkärin ja otti käytöön termin lääkintätaito.  Oikeastaan pitäisi etsiä artikkeli ruotsiksi, lääkintätaito kuulostaa aika erikoiselta termiltä.  Mankell tarkoitti kuitenkin sitä, että kolmannella tapaamiskerralla jo tutuksi muodostuneen lääkärin sanat olivat perimmäistä lääkintätaitoa. "Sitä että helpotuksessa, lohdussa, mahdollisessa paranemisessa, on aina kyse dialogista, jossa potilas ja lääkäri oppivat...